Phylloxera

Phylloxera vastatrix (tunnetaan myös nimillä Phylloxera vitifolii, Viteus vitifolii, Dactylosphaera vitifolii, Daktulosphaira vitifoliae) tuotiin 1960-luvulla kokeellisilla viiniköynnöksillä Yhdysvaltojen itärannikolta Lontoon kautta Etelä-Ranskaan. Vuoteen 1900 mennessä suurin osa Euroopan viiniköynnöksistä (Vitis vinifera L.) oli joko saastunut tai jo tuhoutunut. Tämä tuhoisa rutto saavutti Champagnen alueen maan pohjoisosassa vasta vuonna 1890. Aluksi viinikirvoja ei juurikaan huomioitu Etelä-Ranskassa. Kun viinikirva kuitenkin lopulta osoitti todella kauhistuttavan tuhovoimansa, kaikkia mahdollisia torjuntamenetelmiä kokeiltiin. Jopa eräs toinen loislaji (Tyroglyphus phylloxera), jota pidetään tämän viinikirvan arkkivihollisena (mutta joka on viiniköynnöksille vaaraton), tuotiin maahan. Valitettavasti tämä loinen ei viihtynyt Euroopan ilmastossa, ja se osoittautui hyödyttömäksi. Lehtien käsittely kemikaaleilla, kuten sulphure de carbone (hiilivedyn sulfidi), vaikutti lupaavalta, mutta osoittautui lopulta tehottomaksi, koska se vaikutti tehokkaasti vain yhteen vaiheeseen viinikirvan monimutkaisessa elinkaaressa. Viininviljelijät eivät tuolloin ymmärtäneet, että käytännössä heidän viiniköynnöksissään oli samanaikaisesti kahta eri viinikirvatyyppiä: lehtikirvoja (gallicola) ja juurikirvoja (radicicola).

Se, mitä viininviljelijät havaitsevat lehdissä, kun heidän viiniköynnöksensä ovat saastuneet, on jo viinikirvan elinkaaren pitkälle edennyt vaihe. Nämä (lehti)kirvat imevät lehtiä ja päästävät samalla sylkiään mehukanaviin, mikä puolestaan aiheuttaa lehtien alapuolelle ulokkeita (haavaumia). Nämä pienet haavaumat kasvavat siivettömien kirvojen (gallicolae) ympärillä, ja niistä on pieni aukko lehden pinnalle. Näihin koteloihin loinen munii useita satoja pieniä, sitruunanvärisiä, soikeita munia. Noin kahdeksan päivän kuluttua munista kuoriutuu uusia nuoria kirvoja, jotka jatkavat hyökkäystä viiniköynnöksen lehtiin, muodostavat jälleen haarakkeita ja munivat lisää munia. Tämä osa kierrosta tuottaa kolmesta kuuteen sukupolvea viinikirvojaa pääasiassa kesäkuukausien aikana. Lopulta lehdet muuttuvat elottomiksi ruskeiksi ja putoavat. Osa lehdillä olevista kirvoista siirtyy eteenpäin, kun taas osa putoaa maanpinnalle (tässä vaiheessa kirvoja kutsutaan neogallicicolae-radicicolaeiksi).

Sinne päästyään ne jatkavat toimintaansa juuristossa (näitä kirvoja pidetään nyt radicicolaeina). Tällaiset olosuhteet lehdistössä ovat varmasti ärsyttäneet kokeneita viininviljelijöitä tuolloin, mutta ne eivät varmasti aluksi vaikuttaneet erityisen huolestuttavilta, sillä samanlaiset loisvaikutukset viinin tai jopa humalan viljelyssä olivat jo pitkään olleet tiedossa. He eivät kuitenkaan ymmärtäneet, että vaikka tämä viinikirvan lehtivaihe on melko merkityksetön, nämä nuoret viinikirvat olivat asettuneet myös heidän viiniköynnöksensä juuriin talvehtimaan siellä poikasina. Lisäksi (juuristo)viinikirvoja ja poikaset ovat lähes näkymättömiä, koska ne muistuttavat väriltään juuria ja ovat myös hyvin pieniä (0,7-1 mm). Keväällä viiniköynnökset elpyvät kausiluonteisesti, nukat irtoavat nahastaan, imevät juuria, muodostavat koteloita ja munivat uudelleen. Kolme-kuusi sukupolvea kehittyy myös maan alla. Alkuvaiheessa viinikirva ei vahingoita juuristoa merkittävästi. Loppukesän lähestyessä osa aiemmin siivettömistä viinikirvistä kasvattaa nyt siivet. Syksyllä ne lähtevät maanalaisesta asunnostaan, saastuttavat saman viiniköynnöksen maanpinnan yläpuolella tai vaeltavat ja lentävät muihin viiniköynnöksiin, munivat noin 5 munaa jonnekin lähelle maata viiniköynnökseen tai saastuneiden viiniköynnösten lehtien alle ja kuolevat. Munat ovat joko pieniä (urokset) tai suuria (naaraat). Noin kaksi viikkoa myöhemmin kuoriutuu uusia kirvoja, tällä kertaa uros ja naaras. Ne on kuitenkin tarkoitettu vain lisääntymiseen, eikä niillä ole loiselimiä. Ne parittelevat, ja emokirvat munivat nyt oliivinvihreän tai ruskean "talvimunan" (n. 0,27 x 0,13 mm), joka on yleensä piilossa viiniköynnöksen kuoren raoissa. Tämä muna joko talvehtii piilossa kuoressa, tai samana vuonna voi kuoriutua uusi (1 - 2 mm pitkä) emomuna. Tätä mätimunaa pidetään "varsi-emona" (fundatrix), ja se siirtyy viiniköynnöksen tuoreeseen lehdistöön muodostaen näin sapen, johon munitaan satoja munia. Näistä munista kehittyy (lehti)kirvoja, ja sykli toistuu. Kahden tai kolmen vuoden kuluttua viiniköynnös kuolee (pääasiassa juurivaurioiden vuoksi), ja jäljellä olevat kirvat siirtyvät seuraavaan viiniköynnökseen.

Jos viininviljelijä havaitsee lehti-oireita, se tarkoittaa yleensä sitä, että viereiset viiniköynnökset ovat todennäköisesti olleet saastuneita jo pitkään. Tartunnan saaneiden viiniköynnösten raivaaminen, jopa juuritasolle asti, on yleensä hyödytöntä. Päinvastoin: se voi jopa edistää viinikirvan leviämistä, sillä se voi kulkeutua uusille alueille esimerkiksi pensaiden ja juurien poiston yhteydessä työvälineissä ja maatalouskoneissa olevien aukkojen ja kolojen kautta (jopa työntekijöiden saappaiden tai jopa korien kautta).

Ilvekset leviävät itse (ilman ihmisen "apua") melko hitaasti (noin 25-30 km/vuosi). Siivekkäät viinikirvat kulkevat yleensä vain hyvin lyhyitä matkoja (optimaalisella myötätuulella 30 km:n matkat ovat kuitenkin mahdollisia). Tuuli puhaltaa toisinaan myös siivettömiä kirvoja läheisille viiniköynnöksille. Kirvat vaeltavat myös maan alla toisten viiniköynnösten toisiinsa kietoutuneisiin juuriin. Ilmastollisesti suotuisat olosuhteet (lämpimämpi ilmasto) edistävät elinkiertoa.

Palatkaamme kuitenkin vielä lyhyesti silloiseen samppanjaan. Viileämmän ilmaston vuoksi viinikirvan leviäminen oli aluksi hidasta. Esimerkiksi Bordeaux'n viininviljelijät olivat jo pitkällä viinikirvan vastaisessa taistelussa, mikä antoi Champagnen viininviljelijöille runsaasti ennakkovaroitusta (ja kokemusta sen torjunnasta). Rutto tuskin oli siis "odottamaton" Champagnessa. Näin ollen kaikkien Champagnen viininviljelijöiden kokous pidettiin 13. kesäkuuta 1891 seuraavassa paikassa Epernay kohdata uusi vihollinen yhdessä. Ranskalaisten muskettisoturien iskulauseella "yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta" ei kuitenkaan ollut juurikaan tekemistä Champagnen viinitilojen omistajien kanssa. Tuolloin 25 729 viinitilanomistajasta vain 17 370 liittyi uuteen "Syndicat de Defénce" -järjestöön. Näin ollen tämä epätäydellinen syndikaatti tuskin pystyi estämään viinikirvan etenemistä, mutta sitä voitiin kuitenkin jonkin verran hidastaa. Ilmeisesti joku Ranskassa oli tällä välin huomannut, että Yhdysvalloista alun perin tuodut viiniköynnökset menestyivät hyvin viinikirvasta huolimatta ja että ne olivat suurelta osin immuuneja viinikirvelle. Näin ollen oli välttämätöntä kitkeä alkuperäiset viiniköynnökset, ja sen vuoksi oli aika istuttaa nopeasti Yhdysvalloista peräisin olevia viiniköynnöksen viinikirvan kestäviä perusrunkoja, jotka oli vartettu alkuperäisiin viiniköynnöksiin. Silti viinikirvoja iski varttamattomiin viiniköynnöksiin hälyttävässä määrin. Vuoteen 1910 mennessä puolet Marnen alueen viinitarhoista oli jo toivottomasti viinikirvan saastuttamia.

Näin ollen viininviljelijöillä (eikä ainoastaan) Euroopassa oli ja on useita vaihtoehtoja viinikirvan torjumiseksi menestyksekkäästi. Ylivoimaisesti suositeltavin ratkaisu Euroopassa oli ja on edelleen viinikirvan vastustuskykyisten amerikkalaisten viiniköynnöslajikkeiden (esim. Vitis riparia, rotundifolia, berlandieri, rupestris, lambrusca) perusrunkojen käyttö ja sen jälkeen eurooppalaisten Vitis vinifera L -lajikkeiden varttaminen (vartetut viiniköynnökset). Eri amerikkalaisten perusrunkojen väitetään kuitenkin tuottavan eri laatuisia ja erisatoisia vinifera-hedelmiä. Sonoma County Viticulture Newsletter -lehdessä julkaistun raportin mukaan eurooppalaisten Vitis vinifera L -rypäleiden lehdet eivät ole erityisen suotuisia viinikirvalle (ks. viittaus vastaavaan PDF-tiedostoon jäljempänä).

Toinen ratkaisu oli amerikkalaisten viiniköynnösten (kuten tunnettujen Noah- ja Isabella-viiniköynnösten) viljely.

Amerikkalaisia viiniköynnöksiä risteytettiin onnistuneesti myös eurooppalaisten viiniköynnösten kanssa. Tuloksena syntyi tunnettuja hybridilajikkeita, kuten Baco, Delaware ja Othello.

Villikääriäistä pidetään historiallisesti Ranskan (tai Euroopan) viininviljelyn suurimpana onnettomuutena. Toisaalta kuitenkin jo ennen viinikirvaa Ranskassa oli käytännössä runsaasti huonompia rypälelajikkeita, jotka sijaitsivat usein epäsuotuisilla paikoilla. Kun viininviljelijät istuttivat uusia viiniköynnöksiä Yhdysvalloista, he pitivät huolen siitä, että vain parhaat kotimaiset rypälelajikkeet, jotka sijaitsivat hyvillä paikoilla, saivat tämän huomattavan työ- ja rahasijoituksen varttamista varten. Filloxera on edelleen kansainvälinen ongelma viininviljelijöille Euroopassa ja monissa muissa maissa (myös esimerkiksi Yhdysvaltojen länsirannikolla). Lisäksi viinikirvan biologiaa ei vielä täysin tunneta. Jopa kuuluisa NASA on huolissaan tästä viinikirvasta. Pelottavaa kyllä, nyt puhutaan myös mutaatioista. Taistelua viinikirvojaa vastaan ei siis ole voitettu lähellekään.

 

 

 

Takaisin sanastoon ja sanastoon | Olit täällä: Phylloxera